SARASTUS

Kansallinen ja eurooppalainen, traditionalistinen ja radikaali verkkolehti

Romantiikan kritiikki

TIMO HÄNNIKÄINEN

Jotkut näkevät tällä hetkellä päätään nostavassa konservatismissa, traditionalismissa ja kansallismielisyydessä romantiikan uuden tulemisen. Kytkennän logiikka on suurin piirtein seuraava. Liberalismi on valistuksen ja Ranskan vallankumouksen perillinen ja romantiikka oli valistuksen vastareaktio – niinpä liberalismin nykyisten kriitikkojen aatteelliset juuret ovat 1800-luvun alkupuolen tähyilyssä idealisoituun menneisyyteen. Mutta traditionalistista ajattelua tarkemmin tutkiessa asia ei ole näin yksinkertainen. Kyseisestä aateperinteestä löytyy jyrkkäsanaista romantiikan kritiikkiä.

Ennen kuin voidaan pohtia traditionalismin ja romantiikan suhdetta, täytyy selvittää mitä romantiikka oikein on. Lienee selvää, ettei romantiikkaa kannata lähestyä vain taidehistoriallisessa mielessä, klassismin vastapoolina. Romantiikka oli aatteellinen virtaus, joka kyllä ilmenee tietyntyyppisissä taideteoksissa, muttei millään yksiselitteisellä tavalla: vuorimaisemia ja raunioita esittävissä maalauksissa, lyyrisessä runoudessa tai rakkauslauluissa ei vielä sinällään ole mitään romanttista. Romantiikka, kuten klassismikin, on katsomus, ihmis- ja maailmankuva. Esseessään ”Klassismi ja romantiikka” (1910) englantilainen filosofi ja runoilija T. E. Hulme määritteli klassisen ja romanttisen ihmiskäsityksen eron:

Lyhyesti sanoen, nämä siis ovat kaksi vallitsevaa näkemystä asiasta. Yhden mukaan ihminen on pohjimmiltaan hyvä, olosuhteiden pilaama; toisen mukaan hän on pohjimmiltaan rajoittunut, järjestyksen ja tradition ohjaksissa jotakin melko kunnollista. Ensin mainitulle suuntaukselle ihmisen luonto on kuin lähde, jälkimmäiselle kuin ämpäri. Käsitystä, joka pitää ihmistä lähteenä, mahdollisuuksien varastona, kutsun romanttiseksi. Sitä, joka pitää häntä hyvin rajallisena ja jäykkänä, kutsun klassiseksi.

Hulme asettui itse klassisen käsityksen kannalle niin politiikassa kuin estetiikassakin. Voidaan tietysti sanoa, että hänen käsitteenmäärittelynsä on mielivaltaista: hän vain erottaa toisistaan optimistisen ja pessimistisen ihmiskuvan ja kutsuu jostakin syystä ensimmäistä romantiikaksi ja jälkimmäistä klassismiksi. Mutta esseen kirjoittamisen aikoihin klassismi ja romantiikka eivät viitanneet vain taiteellisiin mieltymyksiin, vaan niissä oli vahva poliittinen ja maailmankatsomuksellinen lataus. Näin oli erityisesti Ranskassa, missä Hulme esseetään laatiessaan asui. Siellä poliittinen ja esteettinen olivat kietoutuneet yhteen, ja klassismin ja romantiikan vastakkainasettelussa oli kyse kulttuurisodasta:

Noin vuosi sitten eräs mies, jonka nimi oli muistaakseni Fauchois, piti Odéonissa Racinea käsittelevän luennon, jonka aikana hän teki joitakin halventavia huomioita Racinen pitkäveteisyydestä, kekseliäisyyden puutteesta ja muusta vastaavasta. Tämä aiheutti välittömästi mellakan; joka puolella taloa puhkesi tappeluita, lukuisia ihmisiä pidätettiin ja vangittiin, ja loput luentosarjan luennoista pidettiin satojen santarmien ja poliisietsivien läsnäollessa. Nämä ihmiset mellakoivat, koska klassinen ihanne oli heille tärkeä ja Racine on suuri klassikko. Tätä sanon todella elinvoimaiseksi kiinnostukseksi kirjallisuutta kohtaan. He pitävät romantiikkaa kauheana sairautena, josta Ranska on juuri toipunut.

Asia on heille pulmallinen, koska romantiikka sai aikaan Suuren Vallankumouksen. He vihaavat vallankumousta, joten he vihaavat romantiikkaakin.

Ranskassa asuessaan Hulme osallistui monarkistisen ja nationalistisen Action Française -liikkeen toimintaan. Charles Maurras’n johtama järjestö vastusti Ranskan vallankumouksen perintöä, ja 1800-luvun romantiikka niin taiteellisena kuin intellektuaalisena liikkeenä edusti sille vallankumouksen aikaansaamaa rappiota. Siinä missä Action Françaisen kannattajat ihailivat Racinea ja Corneillea, he halveksivat Hugoa ja Lamartinea. Vallankumouksellisten tyyli oli romantiikka, vastavallankumouksellisten klassismi.

Hulme vei klassismi-romantiikka-vastakkainasettelunsa tätä pidemmälle. Hän katsoi, että kummassakin oli kyse tietynlaisesta temperamentista tai ”hengestä”, jota ei voinut rajata johonkin tiettyyn aikakauteen tai taiteen tyylisuuntaan. Romantiikka ei ollut Hulmelle yhtä kuin 1800-luku, vaan hän näki romanttisen hengen ilmenevän myös esimerkiksi renessanssissa. Klassisen hengen ilmentyminä hän piti muun muassa muinaisen Egyptin ja keskiaikaisen Euroopan sivilisaatioita, jotka korostivat perinnettä yksilöllisen luovuuden sijaan.

Hulme näki oman aikansa modernismissa (mm. Picasson varhaiset maalaukset, imagistinen runous ja Henri Gaudier-Brzeskan kuvanveistotaide) uuden ”klassisen” aikakauden alun: selkeys, rajallisuus ja kirkkaus voittaisi romanttisen taiteen epämääräisyyden, hämäryyden ja taivaiden tavoittelun. Taustalla oli hänen mukaansa laajempi kulttuurinen murros, jossa ihmisen kaikkivoipaisuutta ja edistyksen mahdollisuutta korostava ”humanistinen” maailmankuva väistyisi perinnettä, järjestystä ja ihmisluonnon rajallisuutta korostavan ”uskonnollisen asenteen” tieltä. Hulmen modernismi tarkoitti paluuta keskiajan ja Bysantin sivilisaatioiden henkeen, ja avantgardetaiteilijoiden geometrisistä maalauksista hän löysi merkkejä paluusta keskiajan uskonnollisen taiteen abstraktiin henkisyyteen. Nämä näkemykset innostivat varhaisia modernisteja kuten imagisteja ja vortisisteja. Hulmen ajattelusta vaikutteita ottaneet modernismin suuruudet Ezra Pound, Wyndham Lewis ja T. S. Eliot olivat maailmankatsomukseltaan traditionalisteja ja konservatiiveja, joiden vihamielisyys Ranskan vallankumouksen aatteita kohtaan yhdistyi romantiikan vastaisuuteen.

Hulmen ja muiden varhaisten modernistien aatemaailma kyseenalaistaa sen käsityksen, että taiteen uudistusliikkeet 1900-luvulla ovat olleet järjestään vasemmistohenkisiä, mutta myös sen yhteyden, joka usein nähdään romantiikan ja traditionalismin välillä. Romantiikkaa pidetään varsin yleisesti valistuksen vastaliikkeenä, koska romantiikan ajan filosofit ja taiteilijat hyökkäsivät valistuksen rationaalisuutta ja universaalisuutta vastaan. He myös olivat kiinnostuneita keskiajasta, mytologioista ja kansojen etnisestä identiteetistä, ja osa heistä julistautui taantumukselliseksi tai vastavallankumoukselliseksi.

Mutta vähintään yhtä yleistä oli romantikkojen piirissä edistysusko ja vallankumouksellinen utopismi. Varsinkin Englannissa romantiikkaan liittyi radikaalia uudistusmielisyyttä, ateismia ja Ranskan vallankumouksen ihannointia. William Godwin ja Percy Shelley olivat utopiasosialisteja, edellisen kanssa naimisissa ollut Mary Wollstonecraft oli feminismin edelläkävijä joka kirjoitti Ranskan vallankumouksen historian englanniksi. Ranskassa konservatiivisista aatteista ja uskonnollisuudesta tuli 1800-luvun alun restauraatiokausien aikana jonkinlainen muoti-ilmiö romantikkojen keskuudessa. Kirkonvastaisuuttaan vielä 1700-luvulla julistanut François-René Chateaubriand kääntyi katolilaiseksi ja alkoi julkaista tunteikkaita uskonnollisia kirjoja, Victor Hugo halusi romanttisen kirjallisuuden olevan ”uskonnollisen ja monarkkisen yhteiskunnan ilmausta”.

Tuuli kuitenkin kääntyi Ranskassakin 1830-luvulla. Hugo käänsi kelkkansa ja kirjoitti näytelmänsä Hernani (1830) esipuheessa:

(…) romantiikka on kokonaisuudessaan vain kirjallista liberalismia. Kirjallinen liberalismi ei ole vähemmän demokraattista kuin poliittinen. Vapaus taiteessa ja vapaus yhteiskunnassa ovat ne kaksi päämäärää, joita kohti kaikkien johdonmukaisten ja loogisten ajattelijoiden pitäisi marssia rinta rinnan.

Hugon ja lukuisten hänen aikalaistensa ”kääntymys” paljastaa, että ranskalaisen romantiikan kuherruskuukausi vastavallankumouksen kanssa kumpusi lähinnä halusta kulkea yhteiskunnassa vastavirtaan. Chateaubriandin ja muiden romantiikan uskonnollisten ajattelijoiden käsitys kristillisyydestä oli dogmien vastaista ja tunnetta korostavaa, vain kukonaskeleen päässä valistusajan agnostisesta ”luonnollisesta uskonnosta”.

Romantiikka on ensi sijassa yksilön palvontaa, ja tämä selittää myös sen pinnallisen suhteen traditioon. Romantiikan kulmakivi on usko yksilön ja varsinkin hänen tunteensa ainutlaatuisuuteen. Tämä asenne on löydettävissä jo Rousseaulta, joka kirjoitti Tunnustuksissaan:

Olen ryhtynyt hankkeeseen jolla ei ole edeltäjiä, ja joka ei valmistuttuaan saa jäljittelijöitä. Tarkoitukseni on panna esille omanlaiseni muotokuva, kaikilla tavoin luonnolle uskollinen, ja kuvaamani ihminen olen minä itse. Vain minä itse. Tunnen oman sydämeni ja ymmärrän lähimmäistäni. Mutta minut on tehty erilaiseksi kuin kukaan koskaan tapaamani. Rohkenen jopa sanoa olevani erilainen kuin kukaan koko maailmassa. Ehken parempi, mutta ainakin erilainen.

Tässä on pähkinänkuoressa se erityisyyden korostus, josta on sittemmin tullut modernin taidekäsityksen kulmakivi. Ihmisen sisäinen elämä on ainutlaatuista ja sellaisenaan kiinnostavaa. Asenteeseen sisältyy tradition kielto: taiteen klassiset säännöt on murrettava koska ne eivät riitä yksilöllisen tunteen ilmaisemiseen, yhteiskunnan perinteet on murrettava koska ne rajoittavat yksilön itsetoteutusta. Taiteessa romantikot lienevät ensimmäisiä, jotka kävivät aktiivisesti klassista selkeysihannetta vastaan luovuuden nimissä. Tässä mielessä oman aikamme näennäisen antiromanttinen käsitetaide on romantiikan peruja: siinäkään tärkeää ei ole taidokkuus eikä kauneus, vaan taiteilijan luova idea.

Erityisyyden kultin ja tunteen palvonnan johdonmukainen seuraus on romantiikan viehtymys kaikkeen epänormaaliin, sairaalloiseen ja perverssiin. Kun tavanomaisuutta ja säännönmukaisuutta on vastustettava ja yksilöllisyyttä ilmaistava hinnalla millä hyvänsä, mistä tahansa poikkeavuudesta tulee ihailun kohde. Tämä dekadentti piirre on erityisen selvästi nähtävillä merkittävän romanttisen taidemaalarin Eugène Delacroix’n töissä: on vaikea äkkiseltään keksiä ketään maalaustaiteen klassikkoa, joka olisi ollut yhtä ihastunut tunne-elämän äärialueisiin, aistillisuuteen, elosteluun, rappioon ja väkivaltaan.
Linjassa edellä kuvatun kanssa on romantiikan viattomuuden kultti. Romantikolle mikä tahansa naiivi on itsessään hyvää. Jopa räävittömyydessä ja karkeudessa hän näkee vilpittömyyttä, jota tukahduttava sivilisaatio ei ole pilannut. Jälleen taustalla kummittelee Rousseau jaloine villeineen. Rousseau olikin varhaisin romantikko, vaikka lukeutuukin virallisesti valistusajattelijoihin, ja samalla selkein osoitus siitä, ettei valistuksen ja romantiikan välinen rajaviiva ole mitenkään selkeä.

Toki romantikot olivat kiinnostuneita perinteistä, mutta vain silloin kun ne toimivat yksilöllisten tarpeiden kaikupohjana. Traditiolla on romantikolle arvoa vain ”fiilistelynä”, sen tarkoitus on tukea subjektiivista tunnetta. Romantikko saattaa flirttailla jonkin taiteellisen tai yhteiskunnallisen tradition kanssa, mutta on aina valmis hylkäämään sen ”luovan itsetoteutuksen” takia. Klassisen näkemyksen mukaan perinteet ja säännöt taas antavat välttämättömät puitteet niin taiteelle kuin ihmisten yhteiselollekin – vaikkeivät ne sellaisinaan anna kenellekään kykyä olla hyveellinen tai luova, niiden ulkopuolella ei mikään hyve tai luovuus ole mahdollista.

Romanttinen käsitys tradition merkityksestä on juurena nykyään yleiselle halulle nauttia perinteisistä muodoista ymmärtämättä niiden sisältöä. Moderni ihminen haluaa kirkkohäät muttei myöntyä kirkon vaatimukseen aviositeen elämänmittaisuudesta. Hän saattaa ihailla sotilasparaatia, mutta kavahtaa asettumista fyysiseen vaaraan. Perinteistä ja perinteisistä instituutioista halutaan poimia edut joutumatta tekemään uhrauksia. Siinä missä valistusajattelija hylkää tradition utilitaristisen järjen nimissä, romantikko hylkää sen olennaisen sisällön subjektiivisen tunteen nimissä. Kumpikaan ei anna traditiolle minkäänlaista itseisarvoa, ja tämä erottaa heidät varsinaisista traditionalistisista ajattelijoista, sellaisista kuten Joseph de Maistre. Maistre otti avioliittoinstituution esimerkiksi tradition kyvystä ylittää sekä abstrakti järki että yksilön tunne: käsitys, että kahden ihmisen pitäisi pysyä yhdessä loppuelämänsä vain siksi, että ovat sattuneet jossakin vaiheessa rakastamaan toisiaan, ei ole perusteltavissa järjellä eikä myöskään tunteella, joka saattaa muuttua. Mutta yksiavioisuudesta luopuminen ja siirtyminen niin sanottuun vapaaseen rakkauteen johtaa vain kärsimykseen ja turmelukseen. Avioliitto on pyhä, koska se on ihmisen käsityskyvyn yläpuolella.

Romantiikka yhdistetään traditionalismiin siksi, että molemmat ovat rationalismin vastaisia ajattelutapoja. Mutta valistuksellista rationalismia ja romantiikkaa yhdistää käsitys, että yhteiskunta ja sen instituutiot ovat pohjimmiltaan ihmisen ymmärrettävissä. Rationalisti uskoo sen ymmärryksen löytyvän järkeilyn ja tieteen keinoin, romantikko sydäntä kuuntelemalla. Traditionalisti taas pitää molempia lähestymistapoja riittämättöminä: kestävän yhteiskunnallisen järjestyksen perustana ovat perinteet ja myytit, joiden ydin on pimeä ja läpitunkematon, historian hämäriin katoava. (Jarkko Pesonen kirjoitti taannoin myyteistä ideologioiden ja yhteiskuntien olennaisena rakennusaineena. Suosittelen lukemaan hänen artikkelinsa tämän kirjoituksen ohella.) Tässä mielessä traditionalistinen katsomus on paljon radikaalimmin antirationalistinen kuin romantiikka, jonka rationalisminvastaisuutta Oswald Spengler piti korkeintaan pintapuolisena:

Mutta samoinkuin idealismi ja materialismi on romantiikkakin todellisuustajun puutteesta johtuvan rationalistisen ylimielisyyden ilmaus. Ne ovat syvimmiltään toistensa sukua, ja on vaikeata poliittisessa tai sosiaalisessa romantikossa löytää näiden ajattelun suuntien välistä rajaa. Jokaisessa huomattavassa materialistissa piilee salainen romantikko. Halveksitaan kyllä toisten kylmää, pintapuolista, metodista henkeä, mutta itse omataan sitä riittävästi tekemään samaa samanlaisin keinoin yhtä omahyväisinä. Romantiikka ei ole mikään voimakkaiden vaistojen, vaan heikon, itseään vihaavan älyn merkki. He ovat kaikki lapsenomaisia, nämä romantikot, miehiä, jotka liian kauaksi aikaa tai ainiaaksi ovat jääneet lapsiksi, kykenemättömiä itsekritiikkiin, mutta persoonallisen heikkouden hämärästä tietoisuudesta johtuvien ainaisten estojen vaivaamia ja sen sairaalloisen ajatuksen takaa-ajamia, että heidän on muutettava yhteiskunta, joka heistä on liian miehinen, liian terve, liian asiallinen, ei käyttämällä puukkoa ja revolveria kuten Venäjällä, ei missään nimessä, vaan jaloa puhetta ja runollisia teorioja.

(Ratkaisun vuosia, 1933, suom. Erik Ahlman.)

Erityisen ankarasti Spengler käy romantiikan subjektiivisuuden kimppuun. Rajoittuneen ja tunteenomaisen lähestymistapansa vuoksi jopa romantiikan kansallismielisyys on heikkoa ja rappiollista. Romantikolle kansa ei ole historiallinen kokonaisuus hitaasti muovautuneine tapoineen ja arvojärjestyksineen, vaan kasvoton massa:

Sillä tämä ilkeä sentimentaalisuus, joka on ominainen kaikille näiden kahden vuosisadan teoreettisille virtauksille, liberalismille, kommunismille, pasifismille, kaikille kirjoille, puheille ja vallankumouksille, pohjautuu sielulliseen hillittömyyteen, persoonalliseen heikkouteen, ankaran vanhan perinnäistavan luoman kurin puutteeseen. Se on ”porvarillista” tai ”plebeijistä”, sikäli kuin nämä ovat herjasanoja. Se katselee inhimillisiä seikkoja, historiaa, valtiollista ja taloudellista kohtaloa alhaalta päin, pienesti ja pikkumaisesti, kellarinikkunasta, katukujasta, kirjailijakahvilasta, kansankokouksista käsin, ei korkealta ja etäisyydestä. Jokainen laji suuruutta, kaikki ylemmäksi kohoava, hallitseva, ylivoimainen, on heille vastenmielistä, ja rakentaminen merkitsee heille itse asiassa kaikkien kulttuurin, valtion, yhteiskunnan luomusten repimistä alas, pienten ihmisten tasolle, jonka yläpuolelle heidän viheliäinen tunteensa ei jaksa kohota. Yksin tällainen on nykyään kansanomaista ja kansanystävällistä, sillä ”kansa” merkitsee jokaisen rationalistin ja romantikon suussa, ei muodokasta, kohtalon pitkien ajanjaksojen kuluessa muovaamaa, kerrostamaa kansakuntaa, vaan sitä lattean muodottoman massan osaa, jonka jokainen tuntee suorastaan vertaisekseen, ”proletariaatista” ”ihmiskuntaan” asti.

Myös toinen Saksan ”konservatiivisen vallankumouksen” ajattelija, Carl Schmitt, eritteli kriittisesti romanttisen ajatteluperinteen vaikutusta politiikkaan. Teoksessaan Politische Romantik (1919) hän totesi, että romantikolle toiminta ei tarkoita niinkään tekoja, vaan henkilökohtaisia tunteita ja mielialoja. Niinpä politiittista toimintaakaan ei arvioida moraalisesti tai sen tulosten perusteella, vaan oman tunteen ja sisäisen kokemuksen perusteella. Tämä kaikelle käytännöllisyydelle vieras asenne teki Schmittin teoksessaan käsittelemistä 1800-luvun alkupuoliskon eurooppalaisista romantikoista passiivisia ja häilyviä: he eivät kyenneet järjestelmälliseen poliittiseen toimintaan ja kääntyivät nopeasti kiihkeästä vallankumouksellisuudesta yhtä kiihkeään taantumuksellisuuteen ja jälleen takaisin. Schmittin mukaan romantikolle ominaisin poliittisen ”toiminnan” muoto onkin keskustelu: loputon näkemysten vaihto ja korkealentoinen käsitteiden pyörittely, joka palvelee vain haluttujen tunteiden herättämistä.

1800-luvun alun romantikkojen ohella poliittista romantiikkaa on puhtaimmillaan edustanut 1960-luvun vasemmistolainen radikalismi. Vuosikymmenen nuoriso uskoi epämääräisten tavoitteidensa toteuttamiseen vähintään yhtä epämääräisin keinoin: vallankumousta edistettiin ”tajuntaa laajentamalla” ja demonstratiivisilla terroriteoilla. Suomalaisen opiskelijaradikaalisukupolven merkittävin poliittinen voimannäyttö oli oman talonsa valtaaminen vuonna 1968. 60-luvulla syntyi ”hyvän fiiliksen politiikka”, joka on edelleen kaikentyyppisen vastakulttuuriliikehdinnän ydinmehua ja elää vahvana muun muassa nykyvasemmiston lifestyle-kapinallisuudessa.

Historian aikana romanttinen mentaliteetti on ilmennyt niin radikaalissa kuin ”vastavallankumouksellisessa” muodossa, mutta mitään varsinaisesti konservatiivista, traditionaalista, reaktionääristä tai antimodernia siinä ei ole. Pikemminkin sen yltiöyksilöllisyys, häilyväisyys ja tunteen palvonta ovat vastakkaisia kaikelle syvällisemmälle konservatiiviselle ja traditionalistiselle ajattelulle. Nämä ominaisuudet estävät romantiikkaa muodostamasta minkäänlaista elävää suhdetta traditioon, ja se on tuomittu häilymään nostalgian ja radikaalin uudistusvimman välillä.

Kirjallisuutta:

Tim Blanning: The Romantic Revolution (Phoenix 2010)

T. E. Hulme: Romantiikka ja klassismi (suomentanut Timo Hännikäinen, Kerberos 1/2010)

T. E. Hulme: Selected Writings (Fyfield Books 1998)

Carl Schmitt: Political Romanticism (English translation by Guy Oakes, The MIT Press 1986; luettavissa PDF-versiona täällä)

Oswald Spengler: Ratkaisun vuosia (suomentanut Erik Ahlman, Otava 1934)

Timo Hännikäinen on Helsingissä asuva kirjailija ja suomentaja. Tuoreimmat teokset esseekokoelma “Ihmisen viheliäisyydestä” (2011) ja puheenvuorokirja “Liberalismin petos” (yhdessä Tommi Melenderin kanssa, 2012). Kiinnostuksen kohteita taide, historia ja antimoderni ajattelu.

%d bloggers like this: